Yliperän vuodenajat 1974 (Tarinoita Saamenmaalta, osa 3)
Asko Kaikusalon ja Yrjö Metsälän kirjassa Tarujen tunturit on erittäin tunnelmallinen ja tarkka kuvaus siitä, millaisena elämä Käsivarressa on näyttäytynyt paikallisen silmin 70-luvulla. Moni asia taitaa edelleen olla ennallaan. Me etelän ihmiset olemme aina todistamassa Käsivarren tapahtumia sesonkiaikana, mutta paljon kerrottavaa löytyy paikallisilta myös sesonkien väliseltä ajalta. Koska kyseistä kirjaa on vaikea löytää enää mistään, päätin jakaa tämän tarinan höystettynä omilla sekä asiakkaideni kuvilla, kunnianosoituksena Kaikusalon ja Metsälän arvokasta elämäntyötä kohtaan:
"Yliperä, suurtunturien maa on karu ja karuudessaan kaunis. Suurelta osin tämä kauneus rakentuu väkevien vastakohtien varaan. Runsaan kilometrin korkuisen tunturin laelta silmä kantaa kohtalaisen kauas ja erottaa joka puolella massiivisia muodostelmia, pystysuoria pahtoja, jyhkeitä kyömyjä, rosoisia rotkoja ja sahalaitahorisonttia. Ja tämän vastapainoksi sama katse löytää jalkojensa juuresta hentojen tunturikasvien pienoismaailman lumoavine yksityiskohtineen. On aistikkuutta ja siroutta, lukemattomilla värivivahteilla herkuttelevaa loistoa ja haurasta kuviointia.
Koivikossa tunturin juurella eksoottisen rehevässä lehdossa, ylitsepursuavassa puutarhassa. Ja muutamaa askelta ylempänä kohtaat keskikesälläkin tundran talven. Kesän lumet sulavat hitaasti. Valkeat laikut kirjovat rinteitä pitkälle syksyyn, kenties seuraavaan kesää saakka. Niiden sulamista myötäilevä kevät kiipeää päivä päivältä yhä ylemmäs. Kinoksen liepeillä arktisimmat kasvit raottavat hetkeksi nuppujaan, mutta niiden on pidettävä kukinnassaan kiirettä, sillä täällä kesää kestää ehkä vain muutaman päivän.
Tunturin juurella rehottavan lehdon ja
laella kimmeltävän ikilumen välille mahtuvat kaikki
kasvillisuusvyöhykkeet. Mutta puuskuttaessasi tuon rinteen ylös
kuljet samalla myös pitkän taipaleen ajassa. Askel askeleelta
siirryt vuosituhansia taaksepäin aina viimeisten jääkausien
tuntumaan.
Yliperän asukas on luonnon, sään ja vuodenaikojen armoilla. Näiden mukaan hänen on sovitettava menemisensä ja kiireensä. Ja ne ovat tekijöitä, joita ihminen suuressa viisaudessaankaan ei pahemmin pysty säätelemään.
Tavallaan Yliperän vuosi alkaa kevättalvesta, siitä hetkestä, jolloin ensimmäinen kalmankalpea turisti astuu suksipaketteineen Eskelisen kilpavuorosta ja säntää hohtaville hangille hätäistä rusketusta etsimään. Käsivarren tuntureilla tämä tapahtuu maaliskuussa. Tosin muutamat koululaiset ovat käyneet tussauttamassa takapuolenjälkensä rinteisiin jo helmikuussa, koska heidän hiihtolomansa ajoitetaan etelän almanakan mukaan, mutta nämä kuopat peittyvät moneen kertaan, ennen kuin varsinainen hiihtosesonki alkaa.
Pääsiäisen tienoo on suosiossa. Ja silti se on aikaa, jolloin nokkelin reippailija hakeutuisi minne muualle tahansa kuin Lappiin. Kaikki eivät kuitenkaan voi järjestää lomaansa kevään kauneimmaksi hetkeksi, joten heidän on käytettävä hyväkseen useamman peräkkäisen pyhäpäivän suomat edut. Ja heitä on monta. Linja-autot ovat kuin nuijalla nuijitut - määränpäästä ei väliä, jokaiseen riittää änkeäjiä. Majoituskeskukset pullottavat äärimmillään, ja tungosta on vessankin ovella. Höyrypäiseen hulinaan kyllästynyt hiihtäjä tekee kyllä kaikkensa välttääkseen Lapin pääsiäisruuhkan.
Täyspainoista sivakkarallia jatkuu vappuun saakka. Kilpisjärven tienoolla säät ovat usein oikullisimmat huhtikuun alkupäässä. Talven ensimmäiset suojasäät yllättävät korvat märkinä lotistelevan suksimiehen. Tai tunturin verhoaa murku, usvapeite, joka pudottaa näkyvyyden nollaan. Mutta auringon ultraviolettisäteet tunkevat pilviverhon läpi ja ruskettavat epäuskoisimmankin turistin kasvot muutamassa päivässä. Asiaan kuuluu myös, että jokseenkin jokaisessa hiihtäjäryhmässä joku tulee ainakin lievästi lumisokeaksi. Kaikkein vaarallisimpia ovat pilviset päivät. Kun varjoja ja tummina häämöttäviä havupuita ei ole silmän lepuuttamiseksi, petollisen himmeänä hohtava tasainen valkeus tulehduttaa nopeasti näköelimet. Turistien ja heitä neuvovien oppaiden kesken käydään aurinkolasien käytöstä iankaikkista polemiikkia, joka tavallisesti päättyy siihen, että tarpeeksi itsetietoinen hiihtäjä tuntee illalla silmissään kirvelyä kuin hiekkaa. Tämän jälkeen hän kököttää aurinkolasit päässään saunan lauteillakin.
Viime vuosina turistit ovat oivaltaneet, että paras hiihtokevät Käsivarressa on vasta vapun jälkeen. Tällöin säät ovat somimmillaan. Päivällä aurinko porottaa niin, että tyynellä säällä pitkälahkeiset uimahousutkin ovat liikaa. Paidanhan voi valmiiksi sulloa reppuunsa jo majapaikassa. Tosin etelästä tulleen äkkinäisen iho ei enää kestä paahdetta; toisen päivän jälkeen kasvot helottavat kirsikanpunaisena, ja ainoa keino selvitä ulkosalla on vetää päähänsä pahvilaatikko tai säkki.
Mieluiten suksitaivalta voikin taittaa yöllä. Lapissa vappu on valon juhlaa. Vaikka aurinko hetkeksi häipyy horisontin taa, pimeää ei tule. Ja herkullisempia hiihtokelejä tuskin löytyy päiväntasaajan pohjoispuolelta. Kirpeä yöpakkanen kovettaa hangen raudanlujaksi mutta miellyttävästi hilepintaiseksi. Sivakanpohja sirisee, ja luisto on sellainen, että tasamaakin tuntuu alamäeltä. Ja ellei hiihtohaluja ole, tunturiin voi kaapaista pikku kävelylle. Hanki kantaa vaikka mopolla huristaa.
Ennenkäymättömän etelän asukkaan on vaikea uskoa, että äärimmässä Lapissa luminen talvi jatkuu pitkälle vapun taakse. Ja ainakin Helsingin kaduilla toukokuussa junalle suksiaan raahaava retkeilijä saa osakseen melko pitkulaisia silmäyksiä vastaantulijoilta, jotka itse ovat menossa purjehtimaan tai kesämökin kukkapenkkiä kitkemään. Mutta ken on viettänyt myöhäiskeväisen hiihtoviikon Yliperällä tietää, että suurtuntureilla riittä lunta ja kelejä aivan varmasti toukokuun puoliväliin, paljakalla paljon pitempäänkin.
Lapissa aika on ajatonta, mutta kun jotakin tapahtuu, toiminta on rajua. Hitaasti lämpiävää, mullantuoksuista keväintä ei ole. On vain pitkälle jatkuvaa hiihtokautta. Sitten juhannuksen tienoilla Kilpisjärvi luo jäänsä. Tänään nietosten alta ponnahtelevat koivunoksat puhkeavat hiirenkorville. Huomenna on vihreä kesä.
Jo toukokuun loppupuolella taivaalle jäänyt aurinko kiertää jatkuvaa kehäänsä. Keskiyöllä kylä jää toviksi Saanan varjoon; Ruotsin tunturit punertavat auringossa kaiken aikaa. Luomakunta herää hetkessä eloon. Mutta täällä vuodenajat lyövät toisiaan korvalle, ja takatalvi voi yllättää milloin tahansa. Heinäkuun alkupäivinä leijuva lumisade verhoaa alleen heleänvihreän koivikon ja tuhoaa kukat kuten pesissään värjöttelevät linnunpoikasetkin.
Kuumeisenkiireinen kesä on lyhyt. Elokuussa yöt alkavat hämärtää, ja kuun lopussa ensimmäiset yöpakkaset rakentavat riitettä tunturilompolon pintaan.
Silloin alkaa ruska. Kasvit tuntevat, että lähestyvään talveen on varauduttava. Lehtiin kertyneet kesän ainekset, ennen kaikkea arvokas lehtivihreä on kiikutettava parempaan talteen, runkoon tai juuristoon. Silloin muut väriaineet pääsevät lehdissä näkyviin. Ja niitä on monia.
Säistä riippuu milloin ja millaiseksi ruska muodostuu. Mikäli syksy on pilvenlämmin ja vetinen, kasvien talviuni alkaa vaisusti eikä varsinaista värijuhlaa synny. Mutta kirkkaankuulaat päivät ja äkilliset, kirpeät yöpakkaset tekevät terää. Ja ellei kohdalle osu kovin pahoja myrskytuulia, ruskasta kehittyy taas kerran ennennäkemättömän upea.
Ruskan myötä tunturista häipyvät myös turistit. Hetkeksi maisema tummuu mustavalkoiseksi. On vain odotusta. Ja sitten...
Se tulee toivomatta ja omia aikojaan, aina kuitenkin määräpäivänä. Kaamos Yliperälle. Sitä ei isommin odoteta, jos ei kummemmin kaihdetakaan. Etelän asukas käy sitä harvoin ihailemassa, lapinmies kokee joka vuosi.
Marraskuun 25. päivänä se virallisesti alkaa. Silloin aurinko ei näyttäydy lainkaan, ja Siilastuvan pihamaa pysyy varjossa keskipäivälläkin. Mutta etelän horisontti hehkuu tulipunaisena. Pään päällä avaruus on tummansininen, ja pohjoisen taivasta sävyttää voimakas violetti.
Tuipalin yllä kiertää kuu kumman keltaisena. Iltapäivän hämärtyessä se hiipii Pikku-Mallan lakea hipoen Norjan puolelle. Luiskahtaa tuokioksi Saanan taa ja pilkahtaa muutamaa tuntia myöhemmin tunturin etelänokalta esiin, jolloin koko hiljainen maailma kylpee valossa. Pohjolan saasteeton ilmakehä ei suodata turhia kuun voimasta, ja hohtavanpuhtaat hanget heijastavat sen säteet joka taholle. Kun taivaalle sitten vielä kapuavat napamaan neonit, revontulet, ilotulitukselle ei vertaa löydy.
Usein komeimmat revontulet enteilevät huonoa säätä. Pahoja tuulia tai pyryjä. Alkuillasta lieskat kohoavat tunturin takaa valjunvihreinä. Värjyvät varovasti hetken ja häipyvät. Muutamaa minuuttia myöhemmin taivaalle työntyy uusi valoaalto. Se voimistuu ja saa väriä. Vastakkaisesta suunnasta kohoaa toinen. Molemmat väreilevät ja muuttuvat ajoittain siniseksi, oranssiksi, punaiseksi, violetiksi ja moniksi sanattomiksi sävyiksi. Säihke on upeimmillaan. Silloin lapinmies tietää, että edessä ovat huonot ilmat. Kenties Saanakin valittaa. Pahdasta kantautuu ulvonta ja ujellus. Se on varmin myrskyn merkki. Tyynestä huolimatta ylhäällä käy jo tuuli. Saman voi havaita keskellä kirkasta päivää. Taivas on pilvetön eikä alhaalla tuulen häivääkään, mutta "Saana savuttaa". Tumman pahdan tuntumassa kiitää valkeita ryöppyjä. Silloin ei tarvitse lasipalloa eikä muita ennustajan kapineita kertoakseen epäuskoiselle etelän ihmiselle, että kohta alkaa myräkkä.
Vaan harvoinpa etelän ihminen kaamoksen myrskyjä on näkemässä. Jotkut innokkaimmat ja todellista rauhaa kaipaavat ovat jo oivaltaneet, että joulu Lapissa on elämys, mutta pyhien ulkopuolella tunturimaa on autio. Silloin monet paikkakuntalaisetkin hakeutuvat hetkeksi etelään. Yksi piipahtaa liikeasioillaan isompia ostoksia tekemässä, toinen napapiirin huonommalla puolella asuvia sukulaisiaan tervehtimään milloin mistäkin syystä. Eivät he pimeyttä karkuun lähde, mutta ajankohta on muuten otollinen etelän käynnille.
Toisaalta kyllä rehellinen pitkästyminenkin sydäntalven hiljaisuudessa on ymmärrettävää. Yliperän asukasta todella säälittää etelän ihmisen kohtalo, joka ei yhtenäkään iltana osaa valita, kumpaa televisiokanavaa tuijottaisi. Kilpisjärvellä kun ei radion yleisohjelmakaan kuulu pilvisinä päivinä, rinnakkaisohjelma tuskin muulloinkaan. Tai päinvastoin. Televisio kyllä näkyy nurkassa, mutta ohjelma ei. Kerran näkyi, mutta sitten linkkiyhteydet alempana taas pettivät, joten tällä hetkellä näköradiosta ei kovin suurta iloa ole. Ei ole elokuvia eikä kirjastoautoa. Teatteri alkaa vasta kevättalvella, kun turistit tulvivat pohjolaan. Jotain ajankulua silloin TVH:n aurakuskikin kaipaa.
Etelän matkatoimistoissa kehotetaan jouluna Lappiin lähtevää ottamaan otsalamppu mukaansa, jotta hiihtää näkisi. Jokainen sydäntalvella tuntureilla käynyt tietää kuitenkin, ettei kaamos suinkaan ole mitään säkkipimeän aikaa. Keski-päivän molemmin puolin on kaksi, kolme kajoista tuntia, jolloin ulkosalla voi oleskella mainiosti. Paljon synkempää on joulukuun vesisateisessa Helsingissä. Siellä todella tarvitaan katuvaloja.
Tammikuun puolivälissä se päättyy. Tuntureiden laet ovat jo muutamana päivänä somasti punertaneet, ja tammikuun 18. aurinko ensi kertaa luo hätäisen silmäyksen Kilpisjärven jäälle ja kylään. Timantit hangella säkenöivät ja kristallikiteet koivujen huurteisilla oksilla saavat vaaleanpunaisen värin. Syvät pastellisävyt taivaalla vaalenevat, ja maailma kirkastuu. Kaamos on taas kerran takanapäin.
Mutta kaamoksen päättyessä talvi on vasta alussaan. Pureva pakkanen, viiltävä viima ja päiväkausien lumimyrskyt vuorottelevat viikosta toiseen, kuukaudesta seuraavaan, kunnes uusi hiihtokausi ja kevät viimein koittaa. Silloin Yliperän ajastaika on pyörähtänyt kierroksen."
Tarinoita Saamenmaalta
Lappi ja Saamenmaa on tuhansien tarinoiden maailma. Ne ovat säilyneet sukupolvelta toiselle ja useimmat niistä juontavat juurensa muinaisuuteen. Monia näistä tarinoista ei löydy internetistä, vaan ainoa keino päästä niihin käsiksi on pitää korvat auki kun paikallinen avaa suunsa. Valitettavasti monet tarinat ovat kadonneet menneiden sukupolvien myötä unholaan, eikä niitä enää koskaan tulla kuulemaan. Tämän blogini yksi tärkeimmistä tehtävistä on vaalia sitä arvokasta tarinankerronnan perinnettä, joka on aina kuulunut Lappiin ja Saamenmaahan. Nostamalla vanhoja, katoamisuhan alla olevia ja jo suuren yleisön unohtamia tarinoita internetiin ne saavat toivottavasti uuden elämän ja yhä useampi voi tavoittaa ne.
Kysy ja keskustele facebookissa
Vinkkejä ja tarinoita Käsivarren ympäristöstä voit kysyä ja löytää Käsivarren vaeltajat -ryhmässä. Tervetuloa mukaan!
Sähköpostilistallani saat kuulla vaellusvinkkejä ja tarinoita Lapista
Sähköpostilistallani on hyvä meininki! En lähetä pelkkiä mainoksia, vaan enimmäkseen hyötysisältöä. Jos et saa viestejä pitkään aikaan, tarkasta roskapostikansiosi (varsinkin jos olet Hotmail- tai Gmail käyttäjä). Viesteihini saa vastata ja minä vastaan sinulle takaisin. Voit erota listalta milloin haluat.